Osapuilleen ja sinnepäin
Otsikon tyyli nostattaa verenpainetta, ei yhtään sun juttu? Ennemminkin kerralla kunnolla ja aina kohti parempaa suoritusta! Emmekös ole suorastaan jatkuvan kehittymisen velvoitteessa, muuten jämähdämme, hui kauhistus!
Ruokimme itse ja toinen toisissamme asennetta (muodostaen lopulta yhteiskunnan yleisen ilmapiirin), että eteenpäin meno ja kehitys tarkoittavat parempaa elämää. Kaikkea pitäisi saada enemmän, huomenna pitäisi asioiden olla paremmin kuin tänään. Tosin tässä kohtaa alkaa jo rispata; mikä on se henkilökohtainen tai yhteinen parempi, jota pitäisi tavoitella? Entä mitä on elämänlaatu? Tunnistatko sliipatun ja täydessä iskussa olevan ulkokuoresi alla riutuneen rakkikoiran, joka yrittää viimeisillä voimillaan päästä maaliin? Jospa sitten vähän helpottaisi. Ikävä kyllä maaliviiva karkaa aina vain kauemmaksi, sitä ei koskaan saavuta. Jollei sitten päädy totaaliseen finaaliin ja uuvu toimintakyvyttömäksi. Niinkin on käynyt pelottavan monelle, jokainen varmaan tietää jonkun.
Täydellisyyden ajatuksessa on jotain niin keihtovaa, että menemme vipuun kerta toisensa jälkeen. Olisi ihanaa elää täydellisessä maailmassa, tai ainakin täydellisessä omassa elämässä ja täydellisenä itsenä. Hiukan tuota mallailtuaan havaitsee kyllä varjoja paratiisissa: suunta ei voisi olla kuin alaspäin ja mikä hirveä pelko hetkestä, jolloin varjojen ensimmäiset enteet olisivat havaittavissa. Ainahan voi kuitenkin yrittää, sillä tiedämme joka tapauksessa päämäärän olevan mahdoton saavuttaa -sikäli olemme turvallisella tiellä. Se ei koskaan pääty ja uusia kohteita tavoittelulle ilmaantuu kuin itsestään.
Meillä on ponnistelun arvostamisen historia: kukapa ei ryöhistäisi rintaansa sotakorvausten maksamisesta tai hallaisten soiden raivaamisesta vilja-aitoiksi paljain käsin. Nykypäivän sankarit nousevat takamatkalta kultamitalisteiksi, luovat keskinnöillään työtä ja hyvinvointia monille tai selviytyvät uskomattomina ultraurheilijoina vaativan ja arvostetun työnsä lisäksi täydellisen valkean nahkasohvansa nurkkaan antamaan lifestyle-haastattelua. Onko tämä oikeasti mahdollista? Voisinko minäkin joku päivä vapautua turhauttavasta nyhräyksestäni ja raivausta odottavista pölyisistä nurkista? Jos oikein, oikein optimoin kaiken ja yritän vieläkin kovemmin? Ehkä jossain kohtaa, kun pyrkimykset säröilevät ja epäilys hiipii mieleen, on mahdollista ottaa selvää, mikä oravanpyörää oikein pitää liikkeessä. Ehkä haitalliset uskomukset, ehkä luottamuksen puute ja turvattomuus? Joskus tuossa rikkoutumisen hetkessä on mahdollista havaita mielen syrjällä myös liekki, ehkä lepattava ja vaatimaton, mutta kuitenkin. Mihin tunnet paloa? Mikä on oikeasti tärkeää ja sinua innostavaa? Jos unohdat sen, mitä kuvittelet tai tiedät toisten sinulta odottavan tai miten kuvittelet tulevasi osaksi menestyjien joukkoa. Entä jos etsisit asioita, joilla ruokkisit tuota löytämääsi tulta?
Itseäni helpottaa suossa rämpimisen hetkellä ajatus siitä, miten ohikiitävän hetken olemme osa tätä maailman menoa. Tuskin vaikutamme juuri mihinkään isossa kokonaisuudessa. Mikään ei koskaan tule valmiiksi, päätepisteeseen, vaan elämä ilmenee nimenomaan jatkuvana muutoksena ja virtana. Oma kohkaamisemme täydellisen hetken tai peräti elämän perään on toivotonta. Tuosta vinkkelistä katsottuna viisainta on siis etsiä sitä omaa tapaa olla mukana yhteisessä virrassa. Tehdä jotain, kun sen tarve on ja varata riittävästi aikaa katsoa, miten se vaikuttaa ja miltä itsestä tuntuu. Tietoisena siitä että jättää tähän maailmaan jonkin jäljen, ei täydellistä, mutta kohtuullisen rakentavan kuitenkin. Lopen uupuneena maaliin saapuminen ei ole ehkä sittenkään tyydyttävä kokemus. Ehkä parasta on matkalla olo. Rento mieli löytää ne poukamat, joissa on hyvä olla. Mitä jos tänään uskaltaisit painaa jarrua ja katsoa, mitä tapahtuu?
Sanna
Psykologipalvelu Sanna Mujunen