Saanks' mä jo pelaa?
Ruutuaika on vanhanaikaista! Pois pelit ja vehkeet ja pihalle! Pelaamiseen ja ylipäätään jonkin elektroniikkalaitteen äärellä olemiseen liittyvät asiat ovat yleisimpiä syitä kiistoihin ja avun hakemiseen lapsiperheissä. Homma on karannut aikuisten käsistä, juuttunut lasten käsiin. Näitä ei välty pohtimasta kuin siinä harvinaissa tapauksessa, että oma jälkikasvu ei osoita minkään sortin mielenkiintoa e-laitteisiin. Vetoköyden päissä on toisaalta ajatus, että maailma muuttuu, lasten etenkin pitää kasvaa uudenlaisiksi toimijoiksi ja osallisiksi jo pienestä pitäen. Ulkopuolelle jääminen, niin taitojen kuin sosiaalisen piirinkin puolesta, olisi invalidisoitumista tulevaisuuden yhteiskunnasta ja joutumista johonkin omituisten erakkojen surulliseen yksinoloon. Toisessa päässä on se, minkä kanssa useimmissa kodeissa kamppaillaan: miten kilpailla pelien tai somen ylivoimaisen palkitsevan ja koukuttavan maailman kanssa? Pulkkamäkeen ei kiinnosta lähteä. Ruokapöydässä ei malta kuin pyrähtää (etenkin jos laitteita ei sinne saa tuoda). Kaveriporukoita on turha kotiin odotella, ne ovat siellä bittien päässä. Monet yrittävät vielä järjestää synttäreitä lapselleen ja hämmästyvät kodin hiljaisuutta: melulauma ei juoksekaan huushollia ympäri, purkkaa ei liimaannu tukkaan ja kuulosuojaimeni ovatkin vahvasti liioiteltu varotoimi. Kurkistus lapsen huoneeseen: synttärivieraat istuvat kuin orrella kumartuneina kukin oman laitteensa ääreen. Omassa niskassa vihlaisee!
Kaukana ovat ne ajat, jolloin leikattiin pahvilaatikon pohjaan iso aukko ja oltiin Teija Sopasta säteilevä hymy naamalla yrittäen samalla pakottaa jonkun perheenjäsenen esitystä katsomaan. (Nuoriso, kts Wikipedia). Muistan lapsuudesta myös sen, että telkkarin katsomista kyllä paheksuttiin. Koulusta tuli joku kysely ajasta, jonka käyttää telkkarin katseluun. Minusta opettaja oli esittänyt jonkin paheellisuuden rajan ja niinpä kun "tutkimusaikana" sattui tulemaan minun lemppariohjelmani, pidin varoilta silmiä kiinni, etten varsinaisesti katsellut telkkaria. Telkkari ei kuitenkaan ollut millään tavalla osallistava kapine, ehkä sen paheellisuus liittyy passivoimiseen. Liekö siitä jäänyt minulle kammo, että joskus vanhana mummona tuijottan telkkaria ainoana elämänsisältönä. En vastaa, jos joku soittaa, kun on sarja menossa. No, hyvä että on edes se telkkari jos ei muuta.
En ole pelaamisenvastustajatäti, mutta huoleni on suuri työkokemukseni vuoksi. Monilla lapsilla on kehityksessään ahmintavaihe alakouluiässä: ennen se kohdistui kirjoihin, jääkiekkokortteihin tai vaikka heppaharrastukseen. Oi niitä aikoja. Nyt tuo tekemisen kirjo on huomattavasti kaventunut ja pelaaminen imaissut mukaansa melkoisen populan. Osa lapsista havahtuu myöhemmin, että kaikkea muutakin voisi tehdä ja elämä muuttuu monipuolisemmaksi. Taitojen ja kokemusten kirjo kasvaa. Osa puolestaan jää koukkuun (mitä tämä tarkoittaa hermoston riippuvuusjärjestelmiä aktivoivalla tasolla?). Jos visioit oman lapsesi jatkamaan tauotonta koneen hakkaamista seuraavat 20 vuotta, mitä siitä seuraa? Taitaapa olla kansanvalistusdokkari tuostakin jo tehty. Ei hyvä. Toki yksilölliset syyt ovat moninaiset, jos muu elämä ei kiinnosta. Olen kuitenkin huolissani niistä pienistä, joille tökätään tabletti käteen jo ennen kuin he sitä pyytävät, kun soseen syöttäminen on silloin helpompaa, raivari kauppamatkalla jää väliin ja takapenkkiläiset eivät jyskytä selkänojaa kurakengillään ja kysy minuutin välein, koska ollaan perillä.
On totta, että pelaamisella on osoitettu olevan hyötyjä (reaktionopeus, avaruudellinen hahmottaminen, multipaskaus jne), totta ovat myös haitat ja ongelmat. En näe hyödylliseksi keskustelua vain toisesta näkökulmasta. Ongelmista vähäisin ei ole vuorovaikutuksen puute. Ihmisten kanssa oppii olemaan ihmisten kanssa olemalla. Tulevaisuuden työelämätaitoina on kärkeen nostettu sekä digitaidot että ihmissuhdetaidot. Jos minulla olisi joku ratkaisu tämän yhtälön ja etenkin kotien peliaikaongelmien suhteen, olisin nobelisti. Mutta Kodin Sankaripalkinnon ansaistee minusta jokainen aikuinen, joka jaksaa pohtia nämä kysymykset ihan itse oman jälkikasvunsa osalta ja vielä viedä ne toteutukseen asti! Helppoa on ohittaa moinen vaiva sen vuoksi, että "se nyt vaan on nykyään niin" ja "minkäs minä sille mahdan, itsekin pitää nukkua!" Ikävää on vanhempien ja lasten vuorovaikutuksen muuttuminen pelivänkäämiseksi ja riidoiksi. Ikävää on myös, jos edes tuo puuttuu ja jokainen uppoutuu omaan maailmaansa. Pelittömät jaksot elämässä ovat tarpeen. Tarvitaan aikaa huomata, mitä mieleen juolahtaa, kun peliasia sieltä viimein hellittää kiukun ja tuskan jälkeen. Tarvitaan aikaa oppia uutta ja tehdä sitä niin kauan, että innostuu. Tarvitaan aikaa olla yhdessä.
PS. Ketkäs ne sitä lapsen digitalisoimista kiivaimmin vastustavat? Olen ymmärtänyt että Piilaakson nörtit ja se nuorisosukupolvi, joka itse kasvoi kiinni kännykkään.
Sanna
Psykologipalvelu Sanna Mujunen