Nuoruustango
Lämpöä ja lempeä vai tulta ja tappuraa? Valitse molemmat, molempia tarvitaan!
Nuoruusiästä harva selviää kevyesti, mutta ihme että niinkin moni järjissään. Jos me aikuiset joutuisimme kesken vakaan elämämme yhtäkkiä samaan pesuun ja etenkin linkoukseen, epäilen että täysjärkisten leiri olisi harvalukuisempi. Mitäs kaikkea pitääkään sukeltaa läpi: muodonmuutos, mielenmuutos, elämän tärkeät valinnat, identiteetin rakentuminen ja kaiken tämän poikiminen suuren kysymysmerkin juurelta; kuka minä olen ja millainen elämästäni tulee.
Jos olet katsellut nuoruusvuosiesi kuvia, mitä mieleesi tulee? Näetkö hämmentävän hiuspehkon alla jotain siitä, mitä nyt olet, tosin ilman sitä kaulaa (vai oliko se rannetta?) raapivaa sifonkihuivia? Hyppäys seuraavaan kuvaan ja taas on tunnistamisvaikeuksia: olenko tosiaan pukeutunut noin ja missä ihmeessä tässä ollaan? Maailmaa pelastamassa joka tapauksessa! Tai ainakin itseä siltä epävarmuudelta, että tuleeko tästä sopasta koskaan sen somempaa. Ehkä muistelot saavat aikaan kevyttä pintahikeä: huh, onneksi tuostakin selvittiin ilman pysyviä vaurioita eivätkä vanhemmatkaan saaneet tietää kuin kevyen version. Joko voit katsella kuvia tuntien lämpöä niissä seikkailevaa itsensä etsijää kohtaan? Tapaan sanoa, että se on aikuisuuden merkki. Häpeä ja alituinen itsensä nolaamisen pelko on vaihtunut myötätuntoon ja tsemppihenkeen: jaksa vielä pari muodonmuutosta, löydät jokaisen myötä palasen itseäsi ja jos et sitä, niin huomaat, mikä ei ainakaan ollut se oma juttu. Polun kuuluukin olla mutkitteleva ja niissä syvemmissä kurveissa me turvalliset aikuiset olemme syli auki ottamassa koppia, ettei kurvi liikaa jyrkkene tai ainakin yritämme viittilöidä valoon päin. Viittilöiminen on se vaikeampi näistä. Hyväksyvä syli on toivottavasti myös nuorelle aina auki, vaikka otus tuntuisikin niin sydäntä riipaisevasti erilaiselta kuin se mutkaton pieni lapsi, joka vielä hetki sitten niin luontevasti siinä itse pyörähti. Kato äiti/isä! Mä osaan laittaa silmät kieroon ja kielen rullalle! Tämä nykyinen otus kantaa arkaa mieltä ja pelkää näyttävänsä nololta, on vakuuttunut että muiden silmissä on munannut itsensä, menettänyt lopullisesti mahdollisuutensa tai ystävänsä, särkenyt sydämensä kohtalokkaalla ja peruuttamattomalla tavalla tai eksynyt liian syvälle pelottavaan viidakkoon, vaikka siitä kyllä varoitettiin. Ja sitä syliäkään hän ei ehkä itselleen enää salli. Kenties jalkojen hierontaa juuri ja juuri. Panosta siihen. Tai vain saatavilla oloon, siihen, että nuori tietää, että olet kiinnostunut, vailla halua besservisseröidä ja täynnä luottamusta, että lopuksi on hyvä. Vaikka nyt ollaan sumussa, kirkastumista on luvassa ja suunnistaminen taas helpompaa. Sinulla on kokemusta, sinä olet jo selvinnyt!
Jos huomaat ohjeistavan ja varoittelevan, liian ankaran tai liian etäisen puolen itsessäsi nousevan pintaan, kannattaa ottaa köyhän mielehen konsultaatio itsensä kanssa. Millaista se silloin olikaan? Miten mahduin itse teinin nahkoihin? Millainen oli tunteiden kirjo ja kirkkaan ajatuksen mahdollisuus? Oliko maailmassa paljonkin sävyjä vai johdattiko ajatukseni minua ehdottomuuksien valtateillä? Tää on se juttu ja kaikki muu on p...aa! Mitä sait aikuisilta itsesi peiliksi ja mitä olisit toivonut? Onko se samaa, mitä olisit nyt etäämpää ajateltuna myös tarvinnut? Oliko kantapääopiston kurssi sopiva suhteessa siihen, mistä sinut onnistuttiin varjella? Vai varjelluitko kenties liian paljolta, kun sille opiston kurssille ei ollut mitään mahdollisuutta teiltä lähteä? Joskus koko tämän kertomuksen seikkailut tapahtuvat nuoren sielun syövereissä, eikä pahimmassa tapauksessa niitä kukaan ole näkemässä ja jakamassa. Miten kohtuutonta! Miten kohtuutonta koko elämänvaihe! Vaikka ehkä juuri se viiltävän ihana ja hurja tango, johon emme koskaan sen koommin enää taivukaan.
Sanna
Psykologipalvelu Sanna Mujunen