Kerro, kerro kuvastin!
Uusperhe -mikä hässäkkä/uusi mahdollisuus/mahdottomuus/suloinen sekamelska! Valitse tästä omasi ;)
Perheet ovat monimuotoisia ja muuttuvat elinkaarensa aikana. Moni elää perinteisestä perhemallista poikkeavassa perheyhteisössä. Minä soisin, että jokainen saisi määritellä itse, kenet katsoo perheeseensä kuuluvaksi ja etenkin olisi vapaa määrittelemään tunnesuhteensa uskollisena omalle kokemukselleen. Tähän on kuitenkin yksi merkittävä poikkeus -uusperheiden aikuiset! Heidän kontolleen sälyttäisin mieluusti lähtökohtaisena pääsyvaatimuksena kyvyn kohdata aikuisella tasolla uusperheiden erilaiset ristiriitatilanteet ja suhdeasetelmat. Lähtökohtahan on selvä: uusperheen "uudessa" aikuisessa on jotain epäilyttävää. Ainakin mitä tulee perinteisiin stereotypioihin ilkeistä äitipuolista (ilkeä ja itsekäs nainen on vietellyt perheenisän... hmm.. onkohan vastaavasti ilkeitä isäpuolia, ihan äkkiä ei tule mieleen), jotka keinoja kaihtamatta (myrkyttäminen tai muut hengiltä saattamisen konstit) surmaa tai vähintään piinaa ja kiduttaa lapsiraukkoja uudessa perhekokoonpanossa.
Entäpä elävässä elämässä? Uusperheiden synty on kovin erilainen prosessi kuin perheen syntyminen kahdesta seurustelevasta ja yhteen vakiintuvasta kumppanista. Yhtälössä on enemmän tai vähemmän asiasta innostuneita tai kauhistuneita lapsia. Lasten ikä, elämäntarina, persoonallisuus ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, millaisista lähtökohdista hän vanhempansa uutta seurustelua kokee. Puhumattakaan siitä, miten lapsi on saanut käsitellä vanhempiensa eron tai vanhempansa menettämisen. Eikä tässä vielä kaikki; mikä valta onkaan sillä, miten etävanhempi suhtautuu tilanteeseen. Varsin tavallinen tarina on se, että vanhemmat selviävät erosta melko kunniallisesti järkevinä ja aikuismaisina ja lapsilleen turvallisina. Vaan annapa olla, kun kuvioon astelee uusia kumppaneita. Siinä sitä veri punnitaan! (Toivottavasti ei kuitenkaan kirjaimellisesti.)
Mietitään tilannetta etävanhemman nahoista: miltä mahtaa tuntua, jos itsetunto on saanut eroprosessissa tai muuten elämässä lommon jos toisenkin ja mielessä velloo omat mokat vanhempana yhtä aikaa kun hän yksin ollessaan kuvittelee perheen uuden aikuisen tekemässä sentään minun lasteni kanssa kaikkia niitä kivoja asioita, joita minä en koskaan tullutkaan tehneeksi, mutta joita hän nyt tekee halutessaan olla maailman mukavin uusvanhempi. Sietämätöntä! Mikä määrä kiukkua ja kateutta, kalvavaa epäilystä ja päälle vielä tunnotuskat siitä, että kokee näitä mahdollisesti melko alhaisilta tuntuvia tunteita. Entäpä uusvanhempi: ottaako ja millainen rooli perheen lapsiston suhteen? Vai katsoisiko vaan, millaiseksi se muodostuu? Mitä tehdä, kun mukula julistaa, että sinä et minua määrää, et ole minun vanhempani! Onko minulla mitään oikeuksia vai vain velvollisuuksia ja missä kulkee rajat? Mielessä jäytää ehkä mustasukkaisuus uuden kumppanini lapsia kohtaan, he kun ovat hänen sydämensä ykkösiä (niinkuin tiedän oikein olevan), mutta asutanko minä hänen sydämensä kammiota vai saanko kolkutella porstuan puolella? Eihän lapselle saa olla mustasukkainen, kamala minä! Tämä on heille hyvitettävä! (Tai pahimmassa tapauksessa kostettava!) Entä millaista mahtaa olla näiden kahden ihmisen välissä? Sillä joka yrittää saada koko hässäkän pyörimään, vaikkei tässä olla edes lueteltu nyksien eksiä, heidän ketjutuksiaan, monimuotoisista isovanhemmpikuvioista, kummeista ja muista tärkeistä ihmisistä puhumattakaan. Ihmissuhteiden ja tunneviritysten määrän kasvaessa yhtäkkiä eksponentiaalisesti toivoisi että muutama asia voisi olla avuksi: Ota rauhallisesti, asia kerrallaan ajan kanssa ja pysy aikuisena! Panosta siihen, että sinulla on aikaa pohtia tilannetta kaikkien osapuolten kannalta ja kalibroi joustavuus ja jämäkkyys jotakuinkin kohdilleen. Tunne omat tunteesi ja se, miten ne sinuun vaikuttavat. Hakeudu tiedon ja vertaistuen äärelle, esimerkiksi Suomen Uusperheiden Liiton https://supli.fi pariin. Pidä huolta, että sinulla on ihminen, jonka kanssa voit pohtia asioita. Joku muukin kuin uusi puolisosi. Ja mieluusti joku, joka ei lähde liian tunteilla juttuusi mukaan. Haukkujaiset eivät ainakaan pääasiallisena asian käsittelytapana toimi, vaikka joskus on hyvä tunteita purkaakin vähän isommin kirjaimin.
Niin, onko kuvio silkka mahdottomuus? Ei! Aika moni uusperheessä elävä kokee entiset puolikkaat (isä-, äiti- ja sisaruspuolet) bonuksiksi. Elämän tuomaksi ylimääräiseksi hyväksi. Ja sitä etäämpää kuviota katsovaa voi auttaa, jos muistaa, että lapseni kiintymys uusia ihmisiä kohtaan ei vähennä hänen kiintymystään minua kohtaan. Sen sijaan voin itse sitä vahvistaa sallimalla lapselleni kokonaisen elämän ja iloitsemalla hänelle tärkeistä, elämää rikastuttavista ihmissuhteista.
Tätä visiota mahdollistamassa,
Sanna
Psykologipalvelu Sanna Mujunen