Barbie ja Ken muovimaassa
"Koskaan et muuttua saa!" kajahtaa radiosta ja seisauttaa minut joka kerta vähintään ajattelemaan. Tarinassa on siis joku, jonka ihastuksen ja rakkauden kohde on niiiiiin ihana ja täydellinen, että hänet täytyy sillä siunaamalla saada balsamoitua muuttumattomaan tilaan. Kukapa ei haluaisi viivytellä siinä onnen huumassa, jossa oma rakas näyttää ja tuntuu täydelliseltä ja sitä kautta edessä oleva elämä lähinnä ruusuilla tansimiselta (piikit poistettu). Tunnelmaan vaikuttaa sekin, että itsekin olemme vihdoin puhjenneet kukkaan; pupillit tummina kiidämme jalat irti maasta tarvitsematta sen enenmpää syödä kuin nukkuakaan. Ilahduttamisen ideoita piisaa ja rakastettavana näyttäytyy paitsi ykköskohde myös oikeastaan samaan syssyyn koko ihmiskunta. Perusteellisessa pöllyssä oleva vaikuttaa seonneelta ja sitä hän väliaikaisesti onkin, hyvällä tavalla. (Inho)realismista vapautuminen on hyödyllistä pariutumisen mahdollistamiseksi ja ihmiskunnan jatkumiseksi. Toki pareja ja kestäviä parisuhteita syntyy myös muilla perusteilla, eikä suhteen alun tunnekokemusten kulku välttämättä mitenkään korreloi suhteen myöhempiin vaiheisiin. Myöhemmin koittaa muut ajat ja saamme maakosketuksen (joskus jopa pohja-).
Elävä suhde muodostuu kahden elävän ihmisen välille. Itse muutumme, toisella pitäisi olla siihen yhtälainen oikeus. Muuten kannattaa mieluummin rakastua patsaaseen. On oikeastaan aika hurjaa, miten tyydyttävät pitkät parisuhteet ovat ylipäätään mahdollisia. Kukaan ei tiedä tarkalleen, millainen on 10, saatikka 60 vuoden kuluttua. Vielä vähemmän voi puolisoon sitoutuessaan tietää, millainen ilmestys vierellä köpöttelee noilla lukemilla. Miten hän on vastannut yrityksiini muuttaa häntä: onko ottanut opikseen, muuttunut entistäkin jukuripäisemmäksi vai saanut tarpeekseen. Tämä siis ennen kuin huomaan pistäneeni paukut väärään asiaan, siihen toisen muuttamisyritykseen. Parisuhteen arvoa ei mitata myöskään sen pituudella. Silti jotain erityisen kiehtovaa on siinä, kun kaksi ihmistä elää ja kasvaa toisiaan virittäen pitkän yhteisen elämän niin, että vielä kaihin koettelemissa silmissä on lämmin tuike toista katsoessa. Minä kuvaan parisuhteen usein käsilläni veuhtoen samanlaista makkaraa kuin luistimilla tehtiin alakoulussa: välillä on kapeita kuroutumia, välillä ollaan toisistaan etäämmällä ja nämä ajat vaihtelevat uudestaan ja uudestaan. Olipa viivat etäämpänä tai lähempänä, niillä on jokin suhde keskenään. Jokainen vaihe jättää oman jälkensä; taitoja ja kokemuksia, pettymyksiä joista pääsee tai ei pääse yli, kimmokkeen omalle, toisen ja suhteen uudelle suunnalle.
Sukupolvesta toiseen haikailemme paratiisillista pysäytyskuvaa:
"Hei älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot" (Egotrippi)
Mutta ehkä kaikista ankarimmalta kuulostaa "Koskaan et muuttua saa" -biisin vaatimus:
jonka nähdä mä sain
ole muisto mun nuoruudestain.
Ole sellainen vaan
että taas uudestaan
oma nuoruutein takaisin saan." (Juha Vainio)
Nyt kun kriittiseksi ryhdyttiin, niin menköön saman tien mustalle listalle myös biisit, joissa ilmoitetaan, että rakastan sua ikuisesti (tyyppi osoittautuu jo kättelyssä huijariksi, mistä muka voi tietää), olet ilma jota hengitän (hieno lavabiisi, mutta happensa kannattaa hankkia muualta) tai en voi elää ilman sua (kamalaa vastata toisen hengissä säilymisestä, ei mahdollista tasaveroista parisuhdetta). Jäljempänä mainittu on myös surullinen sanoma eropohdintojen yhteydessä. Toinen voi reagoida heittämällä erilaisia uhkauksia aiheen torppaamiseksi. Yleensäkin ylenpalttinen suitsutus ja ylistäminen voi olla varomerkki patologisesta mustasukkaisuudesta ja myöhemmän väkivaltaiseksi äityvän suhteen ensimmäinen hälytyskello. Mutta se on toisen tarinan aihe se.
Loppujen lopuksi tarvitsemme ihania unelmia ja lällyjä biisejä lepo- ja haaveiluhetkiksi. Siinä ohessa on hyvä sietää tätä ihan tavallisten lihaa ja verta olevien ihmisten maailmaa.
Lähdenkin tästä napsauttamaan radion päälle,
Sanna
Psykologipalvelu Sanna Mujunen